Jazz elämäntapa

Minkähän vuoksi jazzmuusikot ovat usein hyvin yhteisöllisiä, vaikka jazzin soittaminen lienee enemmän yksilömusiikkia kuin mikään muu bändimusisointi ? Mikä saa soittajat kokoontumaan vuodesta toiseen - ilman instrumenttejakin ?
Pitkäikäisissä bändeissä syntyi aikanaan väistämättä hyvin tiivis yhteenkuuluvuuden tunne ja keskinäinen ystävyys. On mahdotonta kuvitella antaumuksellista soittoa combolta, jonka jäsenet eivät tule siviilissä hyvin toimeen keskenään. Muutama vuosikymmen sitten oli näet enemmän sääntö kuin poikkeus, että bändi esiintyi samalla miehityksellä vuosikaudet. Orkesterinjohtajat pelkäsivätkin tuolloin kuollakseen ns isokiertoa, joka alkoi jonkin tunnetun bändin napattua uuden soittajan riveihinsä joltain kilpailevalta yhtyeeltä - joka tietenkin antoi vahingon kiertää maanitellen naapuribändistä uuden staran menettämänsä tilalle. Senaikainen kierrätysliike oli pyörähtänyt käyntiin.
Orkestereitten jäsenet tapailivat perheittäin, käytiin kimpasssa keilahallissa ja vietettiin yhteisiä pikkujouluja. Puheenaiheita olivat urheilu, opiskelu, tytöt, Kit Catin pätkikset ja kavereitten nimet liiton erotettujen listalla, mutta ennenkaikkea kuitenkin jazz.
Jazzmuusikot ovat alusta asti olleet meilläkin aika lailla jenkkimielisiä, koska rakastettu musiikki on sieltä kotoisin. Puhetapa, pukeutuminen ja harrastukset muodostuivat tältä pohjalta muusikoita yhteen sitoviksi semioottisiksi symboleiksi. Voitaneen sanoa, että jazzmusiikki eri lisäpiirteineen muokkasi, poliittisesta katsomuksesta riippumatta, muusikkojen käyttäytymistä varsin selvästi. Kaffilajengi on edelleen osa tällaista yhteenkuuluvuutta ja elämäntapaa, vaikka jenkkien imitointi onkin iän myötä jäänyt.
Keikalla ei ohjelmistosta yleensä tule pulaa. Hallussa ovat edelleen niin tanssimusiikin kuin jazzinkin standardit. Jazzin kieli on muusikon esperantoa, sadat sävelmät kuuluvat yhteiseen repertuaariin ja kaikilla kurnii svengin nälkä. Lähes 70 vuoden keski-iästä huolimatta.

Jukka Haavisto